Minä täällä moi tyypit.

Mä oon pitkään miettinyt, miten mä tän homman hoidan. Kerronko, vai enkö kerro.
Löydän kuitenkin itteni miettimästä blogia niin usein, että tulin siihen tulokseen, että täytyy mun teille jotain avata. Vaikka tästä henkilökohtaisemmaksi ei tsydeemit enää oikein mene ja askel tuntuu aikamoisen isolta.

Mulla diagnosoitiin viime syksynä melkein vuoden kestäneen etsinnän jälkeen eräs krooninen sisäelimellinen sairaus. Krooninen tarkoittaa siis pitkäaikaista ja vähitellen kehittyvää sairautta, joka tässä tapauksessa on myös parantumaton.
Mä voin pitkään diagnoosin jälkeen lääkityksen johdosta oikein hyvin, mutta muutama viikko sitten tilanne yhtäkkisesti muuttui ja pääsi kehittymään valitettavasti niin vakavaksi, että jouduin sairaalaan. Ja täältä sairaalasängystä meikäläinen nyt siis kirjoittelee – eli täällä ollaan yhäkin ja näillä näkymin toistaiseksi myös pysytään.

Mä tein jo aiemmin sen päätöksen, etten pahemmin kertoisi asiasta täällä ja oon halunnut pitää sairauden vain itseni ja mun lähipiirin tiedossa. Mutta kuten jo sanoin, niin nyt tuli sellainen olo, että mun täytyy kertoa teillekin jotain. Jotta ymmärtäisitte ja saisitte edes vähän selvyyttä siihen, miksi mä tällä tavalla katosin näin yhtäkkiä ja miksi täällä muutenkin on aina ajoittain ollut hiljaisempaa. Tämän enempää sairaudesta tai sairaalassaolon syistä en kuitenkaan ole nyt kertomassa, joten turha niistä on nakkimakkaraiset kyselläkään.
Bloggaamista mä en ole missään nimessä lopettamassa, päinvastoin. Tää on yksi niitä henkireikiä mitä mulla on, tykkään tästä ja teistä kuin hullu puurosta (joka on muuten sairaalassa harvinaisen pahaa) ja haluan jatkossakin pitää tän huolettomana ja hauskana paikkana, meiningin ihan samanlaisena mitä se on aina ennenkin ollut. Ei tästä aiheesta siis ole mun puolesta tarpeellista enempää täällä jatkossakaan löpistä. Keskitytään me täällä ihan muihin juttuihin, eiks ni?
Kiitos kaikille teille, jotka ootte mun katoamistempusta ja pitkästä hiljaisuudesta huolimatta pysyneet kelkassa – ootte ihan supertyyppejä ja teidän olemassaolo merkitsee mulle ihan tosissaan enemmän, kuin varmaan tiedättekään.

Eipä mulla muuta. Jättiaskel minulle, minimaalisen pieni ihmiskunnalle. Hah. Kettu kuittaa ja jatkaa toipumista (onpahan muuten ees kivat pastellinsävyiset sairaalakledjut täällä ja söpöjä kuljetuspoikia, jotka rullailee meikää tutkimuksiin ja toimenpiteisiin), lupaan palailla heti kun kotiudun ja vointi sallii. Eli siis tuttuun tapaan, laters!