Miten voi olla, että minä olen sanaton. Tässä ja nyt, just kun mulla kai pitäisi olla kauheastikin sanottavaa. Täähän varmaan pitäisi tehdä noudattaen sitä jotain tiettyä kaavaa. Pohjustaa, selittää, pahoitella. Minä en halua. Mieli tekisi, se olisi jotenkin hirveen paljon helpompaa, mutta en halua. Joten sanon, tai siis kirjoitan, sen nyt vain.
Minä en halua enää blogata.
Haluan irti. Ja nyt päästän irti. Nyt on päästettävä.
Minä en aio nyt enää blogata.
En halua puhua lopettamisesta. En halua puhua tauosta. En halua luvata jatkoa, mutten myöskään vannoa lopun nimeen. En halua sanoa “ei enää ikinä”. Siispä sanonkin, että ehkä vielä joskus. Milloin? En tiedä. Miten? En tiedä. Missä? En todella tiedä.
Mutta sen tiedän, että jos joskus jatkan, niin sen on tunnuttava hyvältä. Hemmetin hyvältä. Se voi tuntua hyvältä ensi kuussa, vuoden päästä tai sitten ei ehkä koskaan. En oikeasti tiedä. Mutta jatkossa tulen tekemään niin, kuin minusta hyvältä tuntuu. Niin kuin sydän ja pääkoppa käskee. Haluan oppia kuuntelemaan niitä. Nyt ne sanoo, että on päästävä irti. Että on päästettävä irti. Mun ihan itse, jostain jota olen tehnyt viimeiset viisi vuotta. Jostain, josta on kasvanut kuin osa minua ja jostain, jonka kanssa olen itse kasvanut hurjasti. Jostain, jonka en ehkä tunne enää kuvaavan tai kuvastavan itseäni. Mutta samalla myös jostain, josta olen nauttinut ja jolta saanut aivan mielettömän paljon.
Mun täytyy nyt vaan vähän etsiskellä. Kuulosteltalla ja ymmärtää. Arvostaa ja uskoa. Omaa itseäni meinaan. Se on muuten aika pelottavaa hommaa – varsinkin kun ei tiedä, mihin on menossa. Tai no, onnellisuutta kohtihan tässä tähdätään. (Ja aion muuten osua maaliin, ettäs tiedätte.) Reittikin alkaa olla monilta osin jo hyvin selvillä, sillä olen vihdoin varmaakin varmempi muun muassa niistä ihmisistä, ketkä onneeni ja elämääni kuuluvat, keiden kanssa haluan sitä rakentaa ja ketkä haluavat rakentaa sitä minun kanssani. Sitä en vain tällä hetkellä tiedä, kuuluuko tämä blogi, tämä työ siihen. Ja siitähän otetaan nyt sitten selvää. Ensin on vain annettava otteen irrota.
Nyt mun täytyisi vissiin lopetella tää jaarittelu ja siirtyä käytännönasioihin. Jotkut niistä ovat olleet aika isoja ja vähän vaikeitakin. Yksi sellainen on se, että blogi lähtee nyt samalla Indiedaysiltä. Olen ollut Indiedaysissä mukana alusta asti, saanut ja antanut paljon, sekä kokenut vahvaa lojaaliutta yhteisöä kohtaan. Tiedän, että olemme varmasti kiitollisia puolin ja toisin. Tämä oli nyt vain tehtävä ja päätökseni on otettu Indiedaysissä erittäin ymmärtäväisesti vastaan. Haluan myös, että jos vielä aloitan bloggaamisen uudestaan, aloitan sen puhtaalta pöydältä. Ja nyt se puhdas alusta odottaa blogin vanhassa osoitteessa, Bloggerissa.
Huomenna tämä blogi siis katoaa täältä Indiedaysistä ja siirtyy osoitteeseen nofashionvictims.blogspot.com. Vanhoja postauksia siirretään sinne jo parhaillaan, mutta muutossa kestänee tovi, pysytään siis kärsivällisinä. Mitään en kuitenkaan poista tai blogia sulje, kaikki vanhat postaukset tulevat olemaan luettavissa. Ja kaikki mahdolliset uudet jutut tulevat huomisesta eteenpäin tosiaan ilmestymään vain tuolla nofashionvictims.blogspot.com -osoitteessa, kannattanee siis vaihtaa se omiin suosikkeihin, mikäli mielii vielä seurata No Fashion Victimsiä. Mä päivitän toki linkit Blogilistalle ynnä muihin ajantasalle.
Kiitos teille kaikille kuluneista vuosista, kaikesta jaetusta ilosta, innosta ja inspiraatiosta. Kiitos kaikesta tuesta, jokaikisestä kommentista ja kohtaamisesta kadulla, kaupassa tai kapakassa. Olette olleet ja tulette olemaan mahtavia, kiitos.
Kunnes tavataan taas.
♥
